a flood over NYC

 

Cut Copy - Zonoscope

Jaha, vai meni Cut Copy julkaisemaan uuden levykkeen. Kokopitkän. Täytyy heti kärkeen todeta, että nämä elektropopin taiturit ovat minulle uusi tuttavuus. Ennen kyseisen albumin ensimmäistä sinkkua Take Me Over en ollut australialaiskokoonpanosta kuullutkaan. Enkä ole myöskään juurikaan heidän aikaisempaan tuotantoon tutustunut. Hyvä niin? Se jää nähtäväksi

 

Aloittakaamme nyt kuitenkin tällä uutukaisen sulattelulla. On sanottava, ettei levyltä mitään ensikuulemalta jää mieleen. Toisella kuulemalla synakuviot kuitenkin alkavat avautua, pirteys iskee kasvoille ja tulee yksinkertaisesti hyvälle tuulelle. Jo ensimmäinen kipale Need You Now saa hymyn huulille kasvavalla, ykkösraidalle ominaisella korkeuksiin kipuavalla tavallaan. Kappaleessa yhdistellään vanhoja 80-luvun soundeja (not that great), mutta löydetään elektropopista ehkäpä uusien soittimien (tai synalla tehtyjen mielenkiintoisten äänien, mistäpä hitosta minä tietäisin) avulla uusia ulottuvuuksia - tämä teema on mielestäni levyllä hyvinkin kantava. 

Mielestäni levy on onnistunut lohkaisu aussipoppoolta, mutta toisaalta pientä hiontaa lätty kaipaisi. Albumin ehdottomasti mielenkiintoisin vivahde ovat etnosoundit - taustalla pauhaavat Afrikka-vaikutteiset helinät, kilinät ja paukutukset. Hyvää mieltä ympärilleen luova musiikki on omaa, elektropopillekin sykkivää sydäntäni lähellä. Sinkkubiisinä soinut Take Me Over on tosin ehkä hiukan liiankin pirteä, popkoukut kuulostavat paikoin koukuttavilta, paikoin teennäisiltä. Biisiä tehdessä sen päälle on liimattu helvetin iso hymynaama, joka on vahingossa muuttunut hiukan ilkikuriseksi irvistykseksi - ehkä tämä aspekti tosin jää huomaamatta, jollei kyseistä biisiä ole kuunnellut ainakin 3752 kertaa..

music is my hot, hot sex

Back in business.

Nyt heräteltyäni blogin uudelleen eloon, aion kirjoittaa asioista, joista en voi muiden pälliköiden kanssa keskustella. Eli toisinsanoen höpisen itselleni. 
Musiikista siis. Lähinnä. 
Kuuntelen ihmisten mielestä "käsittämätöntä kuraa", "järkyttävää paskaa" ja "uskomattoman typerää musiikkia". Siksi siitä haluankin kirjoittaa. 

Musiikissa kiinnostaa lähinnä tunnelma ja lyriikat. Musiikin tulee olla mielenkiintoista, mukaansatempaavaa ja vastata tunnetilojani. 
Ts. en voi sietää yhtyeitä/artisteja jotka toistavat itseään useita kymmeniä vuosia. Esimerkkinä iänikuinen Iron Maiden (ei vaan ole minun juttu..).

Nyt, ilmoitettuani aikeistani, aion heittää tähän jotakin mitä on tullut kuunneltua toistolla joko nyt, tai hetki sitten. Anyways.. 

Mumford & Sons - Sigh No More

 

 
Tuli kyseinen albumi hankittua itselle Amazonin kautta, ja on kyllä tullut luukutettua. Etenkin vokalisti Marcus Mumfordin tulkinnat yhtyeen jokseenkin patrioottisista ja paatoksellisista biiseistä säväyttävät. En olisi uskonut juuri tämän tyypisestä musiikista pitäväni, mutta näin kävi. Tunnelmallista, vihaista folk rockia mietityttävillä lyriikoilla ja ehkä hiukkasen erikoisillakin instrumenttivalinnoilla (mm. banjo sekä dobro) - voiko enempää pyytää? Etenkin albumin keskivaiheilta löytyvä White Blank Page  miellytää lyriikoillaan: "But tell me now where was my fault, in loving you with my whole heart." Toisaalta lätyn toisiksi viimeinen kappale Dust Bowl Dance innoittaa vihaisuudellaan.

Editors - You Don't Know Love

Kappaleen alkua vaivaava aneemisuus ja mitäänsanomattomuus yltyy uskomattomaan pauhuun rumpujen tukiessa ilmeettömiä mutta toimivia kitarariffejä. Biisin puolivälin tarttuva ja laahaava riffi tekee sen - olen rakastunut. Suljen silmät, kuuntelen ja ihmettelen - voiko näin yksinkertainen musiikki olla näin uskomatonta? No, popkoukuthan toimivat parhaiten ollessaan yksinkertaisia. Tällä kertaa jouduin saaliiksi.