Nyt heräteltyäni blogin uudelleen eloon, aion kirjoittaa asioista, joista en voi muiden pälliköiden kanssa keskustella. Eli toisinsanoen höpisen itselleni.
Musiikista siis. Lähinnä.
Kuuntelen ihmisten mielestä "käsittämätöntä kuraa", "järkyttävää paskaa" ja "uskomattoman typerää musiikkia". Siksi siitä haluankin kirjoittaa.
Musiikissa kiinnostaa lähinnä tunnelma ja lyriikat. Musiikin tulee olla mielenkiintoista, mukaansatempaavaa ja vastata tunnetilojani.
Ts. en voi sietää yhtyeitä/artisteja jotka toistavat itseään useita kymmeniä vuosia. Esimerkkinä iänikuinen Iron Maiden (ei vaan ole minun juttu..).
Nyt, ilmoitettuani aikeistani, aion heittää tähän jotakin mitä on tullut kuunneltua toistolla joko nyt, tai hetki sitten. Anyways..
Mumford & Sons - Sigh No More
Tuli kyseinen albumi hankittua itselle Amazonin kautta, ja on kyllä tullut luukutettua. Etenkin vokalisti Marcus Mumfordin tulkinnat yhtyeen jokseenkin patrioottisista ja paatoksellisista biiseistä säväyttävät. En olisi uskonut juuri tämän tyypisestä musiikista pitäväni, mutta näin kävi. Tunnelmallista, vihaista folk rockia mietityttävillä lyriikoilla ja ehkä hiukkasen erikoisillakin instrumenttivalinnoilla (mm. banjo sekä dobro) - voiko enempää pyytää? Etenkin albumin keskivaiheilta löytyvä White Blank Page miellytää lyriikoillaan: "But tell me now where was my fault, in loving you with my whole heart." Toisaalta lätyn toisiksi viimeinen kappale Dust Bowl Dance innoittaa vihaisuudellaan.
Editors - You Don't Know Love
Kappaleen alkua vaivaava aneemisuus ja mitäänsanomattomuus yltyy uskomattomaan pauhuun rumpujen tukiessa ilmeettömiä mutta toimivia kitarariffejä. Biisin puolivälin tarttuva ja laahaava riffi tekee sen - olen rakastunut. Suljen silmät, kuuntelen ja ihmettelen - voiko näin yksinkertainen musiikki olla näin uskomatonta? No, popkoukuthan toimivat parhaiten ollessaan yksinkertaisia. Tällä kertaa jouduin saaliiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti